On oopperoita ja
sitten on Tosca
Rajatonta rakkautta, viiltävää vihaa, tunteita tulvivaa musiikkia – mitä muuta voi unohtumattomalta oopperaelämykseltä odottaa? Giacomo Puccinin ooppera iskee suoraan sydämeen ja saa katsojansa rakastumaan oopperaan, riippumatta siitä onko teosta kuullut koskaan tai koko ikänsä. Oopperan superklassikko tuo näyttämölle pahuudessaan ja hyvyydessään äärimmäisen vahvoja henkilöhahmoja. Kokemus ei taatusti jätä kylmäksi.
https://www.youtube.com/watch?v=s4XaT2mU6iM
Oletko ihan pihalla oopperasta? Oopperasta jää pihalle suurin osa tavallisista veron maksajista, vaikka juuri heidän rahoillaankin oopperan toimintaa tuetaan. No juskus joulun aikoihin klassisia ooppera esityksiä esitetään ihan tv:sta.
Tosca on Giacomo Puccinin säveltämä ooppera, joka sijoittuu vuoden 1800 Roomaan. Oopperan ensi-illassa vuonna 1900 Toscaa esitti Hariclea Darclée, Cavaradossia Emilio De Marchi ja Scarpiaa Eugenio Giraldoni. Esityksen johti Leopole Mugnone. Tosca on koko oopperakirjallisuuden suosituimpia teoksia.
Tyttäreni istui esityksen eturivissä, uudessa mustassa espanjaais mekossaan vävymme perheen kanssa. 13.10.
Vävy on nähnyt Toscan useammin ennenkin. Tosca oopera oli tyttären ensimmäinen kokemus, piti niin paljon että luulenpa hänen haluan nähdä Toscan uudestaan. Tosvan esityksestä hän bongasi koulukaverinsa musiikkilinjalta samalta ylä-asteelta jonkin vuosi taaksepäin olivat samassa koulussa.
Klassinen
Giacomo Puccinin Tosca Suomen kansallisoopperassa. Kapellimestari Patrick Fournillier, ohjaus Christof Loy, lavastus ja puvut Christian Schmidt, valaistus Olaf Winter, kuoron valmennus Marge Mehilane, Marco Ozbic. Pääosissa Ausrine Stundyte, Andrea Caré, Tuomas Pursio. Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri.
SEKSIN ja rikoksen yhdistäminen on Giacomo Puccinin Toscanmenestysresepti – kuin rikoselokuvassa.
Uskonnollisuuden ja sadismin sekoittaminen on ollut liikaa monille ooppera-asiantuntijoille. Tosca on tuomittu ”himon ja rikoksen pitkitetyksi orgiaksi”, ja ”nuhruiseksi shokeeraajaksi”.
Helposti on unohtunut, että sadistisen poliisipäällikön Scarpian kaltaisia väkivaltaisia raiskaajia elää yhä keskuudessamme. Metoo-liike on tehnyt Scarpian ajankohtaiseksi.
Saksalainen mestariohjaaja Christof Loy on tehnyt Toscasta loistavan psykotrillerin, jonka päähenkilöksi nousee Scarpia.
Perinteinen Scarpia on ollut vanhempi herrasmies, joka kätkee petomaisuuttaan aristokraattisen ulkokuoren alle. Bassobaritoni Tuomas Pursion Scarpia on synkän salskea nuorehko mies ja perverssi julmuri, joka ei yritä esittää parempaa kuin on.
Pursion Scarpia on pirullisen älykäs ja ovela. Scarpian muuten hyvä itsehallinta pettää, kun seksuaalinen himo valtaa hänet. Kun kuoro laulaa ensimmäisen näytöksen lopussa mahtavasti Te Deum -hymniä, Pursion Scarpia heittäytyy maahan ja näyttää saavan seksuaalisen kohtauksen.
Uskonnollinen seremonia ja ajatus raiskauksesta ja teloituksesta – siinä on yhdistelmä, joka kiihottaa Scarpiaa kaikkein eniten.
PURSIOLLA on tummanpuhuva, kiihkeästi jyrähtelevä ja käskevä bassobaritoni, joka joskus mielistelee teennäisesti. Kun Patrick Fournillier’n johtama oopperaorkesteri levittää Scarpia-kohtauksissa iskuvarmasti kauhua ja aggressiivisuutta, yhteisvaikutus on hyytävä.
Oopperan rakastavaiset, liettualaisen Aušrinė Stundytėn Tosca ja italialaisen Andrea Carén Cavaradossi ovat pelkkiä pelinappuloita Scarpian terrorivallassa.
Stundytėn Tosca on hyvin naisellinen ja emotionaalinen diiva, miesten katseiden ja halujen objekti, täysin emansipoitumaton. Tämä Tosca on levoton, hermostunut, hänen eleensä ja liikkeensä ovat kiihkeitä. Hän lumoaa, hänessä on elinvoimaa, mutta hän on myös naiivi ja hauras.
STUNDYTĖLLÄ on intohimoisen kaunis, melko voimakasvibratoinen sopraano, joka virtaa säteilevin kaarin ja nousee loistokkuteen. Hänen rakkautensa Cavaradossia kohtaan on hehkuvaa ja ehdotonta ja siihen kuuluu myös teatraalisia mustasukkaisuuskohtauksia.
Tosca rakastaa teatteria ja elää taiteensa yläilmoissa yleisön ihailemana. Cavaradossi on maalari, joka maalaa kirkkoon madonna-taulua. Scarpia pudottaa kummatkin taiteen korkeasta maailmasta keskelle brutaalia todellisuutta.
Caré on ensimmäisessä näytöksessä huoleton kavaljeeritaiteilija, jonka rakkaus Toscaa kohtaan on hellästi hymyilevää ja leikittelevää. Carélla on metallikas, kiinteä- ja uljassointinen tenori, joka taipuu notkeasti ja hehkuu upeasti yläalueella.
Ensimmäisessä näytöksessä Cavaradossin täytyy laulaa Toscalle intohimoisia rakkaudenvaloja ja yrittää saada tämä samalla lähtemään mahdollisimman pian kirkosta. Siinä on vähän huumoriakin.
POLIITTISEN vangin Angelottin ilmaantuminen kirkkoon saa Cavaradossin poliittisen tietoisuuden heräämään ja hän ryhtyy spontaanisti rohkeaksi, kidutusta ja kuolemaa pelkäämättömäksi vapaustaistelijaksi.
Niin kauniita melodioita kuin musiikista puhkeaakin, tunnevuodatuksiin liittyy usein häiriötekijöitä tai ne päättyvät nopeasti.
Loy ja lavastaja–pukusuunnittelija Christian Schmidt ovat sijoittaneet Toscan eri aikatasoille, Napoleonin sotien aikaan vuoden 1800 tienoille ja sitä edeltävään, Scarpian edustamaan aristokratian vallan aikaan sekä jonnekin 1900-luvun puoliväliin.
Rokokoopukuiset daamit ja kavaljeerit ovat kauniita näyttämökoristeita ja visuaalisia kontrasteja Scarpian musta-asuisille salaisen poliisin miehille.
Loy on keksinyt Toscan tarinaan joitakin jännittäviä lisävivahteita. Cavaradossilla on mykkä ja innokas oppipoika, joka seuraa mestariaan kuin hai laivaa. Palazzo Farnesen suuren vaaleanharmaan salin takaseinälle ilmaantuu oopperaesirippu, jonka edessä Tosca ja Scarpia näyttelevät viimeisen kohtauksen ikään kuin teatterin illuusiomaailman ulkopuolella. Scarpian määräämää Cavaradossin kidutusta johtava tuomari sattuu olemaan harmaapäinen rouva.
KOLMANNEN näytöksen vankityrmä on tehokas ratkaisu, samoin sinne tupsahtava näynomainen pikku-Tosca. Sitä seuraa upea teatteriefekti, kun esiripun takaa tulee näkyviin Sant’ Angelo -linnoituksen katto aavemaisen vaaleine teloitusryhmineen.
Heikki Aalto sakristaanina, Tapani Plathan Angelottina, Nicholas Söderlund Sciarronena, Henri Uusitalo vanginvartijana, Matias Haakana Spolettana ja Kris-Andrea Haav tyttönä takaavat osaltaan Toscan kansainvälisesti korkean musiikillisen ja näyttämöllisen tason. Joka karaktääri on tarkkaan harkittu, elävä fyysinen hahmo.
Fournillier nostaa orkesterista katkeransuloisia rakkauden sointivirtoja, jotka kovan todellisuuden aggressiiviset rytmit pyyhkivät äkkiä kuulumattomiin. Orkesterin väri- ja vivahdepaletti on suurenmoinen.
Giacomo Puccinin Tosca Suomen kansallisoopperassa. Kapellimestari Patrick Fournillier, ohjaus Christof Loy, lavastus ja puvut Christian Schmidt, valaistus Olaf Winter, kuoron valmennus Marge Mehilane, Marco Ozbic. Pääosissa Ausrine Stundyte, Andrea Caré, Tuomas Pursio. Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri.
SEKSIN ja rikoksen yhdistäminen on Giacomo Puccinin Toscanmenestysresepti – kuin rikoselokuvassa.
Uskonnollisuuden ja sadismin sekoittaminen on ollut liikaa monille ooppera-asiantuntijoille. Tosca on tuomittu ”himon ja rikoksen pitkitetyksi orgiaksi”, ja ”nuhruiseksi shokeeraajaksi”.
Helposti on unohtunut, että sadistisen poliisipäällikön Scarpian kaltaisia väkivaltaisia raiskaajia elää yhä keskuudessamme. Metoo-liike on tehnyt Scarpian ajankohtaiseksi.
Saksalainen mestariohjaaja Christof Loy on tehnyt Toscasta loistavan psykotrillerin, jonka päähenkilöksi nousee Scarpia.
Perinteinen Scarpia on ollut vanhempi herrasmies, joka kätkee petomaisuuttaan aristokraattisen ulkokuoren alle. Bassobaritoni Tuomas Pursion Scarpia on synkän salskea nuorehko mies ja perverssi julmuri, joka ei yritä esittää parempaa kuin on.
Pursion Scarpia on pirullisen älykäs ja ovela. Scarpian muuten hyvä itsehallinta pettää, kun seksuaalinen himo valtaa hänet. Kun kuoro laulaa ensimmäisen näytöksen lopussa mahtavasti Te Deum -hymniä, Pursion Scarpia heittäytyy maahan ja näyttää saavan seksuaalisen kohtauksen.
Uskonnollinen seremonia ja ajatus raiskauksesta ja teloituksesta – siinä on yhdistelmä, joka kiihottaa Scarpiaa kaikkein eniten.
PURSIOLLA on tummanpuhuva, kiihkeästi jyrähtelevä ja käskevä bassobaritoni, joka joskus mielistelee teennäisesti. Kun Patrick Fournillier’n johtama oopperaorkesteri levittää Scarpia-kohtauksissa iskuvarmasti kauhua ja aggressiivisuutta, yhteisvaikutus on hyytävä.
Oopperan rakastavaiset, liettualaisen Aušrinė Stundytėn Tosca ja italialaisen Andrea Carén Cavaradossi ovat pelkkiä pelinappuloita Scarpian terrorivallassa.
Stundytėn Tosca on hyvin naisellinen ja emotionaalinen diiva, miesten katseiden ja halujen objekti, täysin emansipoitumaton. Tämä Tosca on levoton, hermostunut, hänen eleensä ja liikkeensä ovat kiihkeitä. Hän lumoaa, hänessä on elinvoimaa, mutta hän on myös naiivi ja hauras.
STUNDYTĖLLÄ on intohimoisen kaunis, melko voimakasvibratoinen sopraano, joka virtaa säteilevin kaarin ja nousee loistokkuteen. Hänen rakkautensa Cavaradossia kohtaan on hehkuvaa ja ehdotonta ja siihen kuuluu myös teatraalisia mustasukkaisuuskohtauksia.
Tosca rakastaa teatteria ja elää taiteensa yläilmoissa yleisön ihailemana. Cavaradossi on maalari, joka maalaa kirkkoon madonna-taulua. Scarpia pudottaa kummatkin taiteen korkeasta maailmasta keskelle brutaalia todellisuutta.
Caré on ensimmäisessä näytöksessä huoleton kavaljeeritaiteilija, jonka rakkaus Toscaa kohtaan on hellästi hymyilevää ja leikittelevää. Carélla on metallikas, kiinteä- ja uljassointinen tenori, joka taipuu notkeasti ja hehkuu upeasti yläalueella.
Ensimmäisessä näytöksessä Cavaradossin täytyy laulaa Toscalle intohimoisia rakkaudenvaloja ja yrittää saada tämä samalla lähtemään mahdollisimman pian kirkosta. Siinä on vähän huumoriakin.
POLIITTISEN vangin Angelottin ilmaantuminen kirkkoon saa Cavaradossin poliittisen tietoisuuden heräämään ja hän ryhtyy spontaanisti rohkeaksi, kidutusta ja kuolemaa pelkäämättömäksi vapaustaistelijaksi.
Niin kauniita melodioita kuin musiikista puhkeaakin, tunnevuodatuksiin liittyy usein häiriötekijöitä tai ne päättyvät nopeasti.
Loy ja lavastaja–pukusuunnittelija Christian Schmidt ovat sijoittaneet Toscan eri aikatasoille, Napoleonin sotien aikaan vuoden 1800 tienoille ja sitä edeltävään, Scarpian edustamaan aristokratian vallan aikaan sekä jonnekin 1900-luvun puoliväliin.
Rokokoopukuiset daamit ja kavaljeerit ovat kauniita näyttämökoristeita ja visuaalisia kontrasteja Scarpian musta-asuisille salaisen poliisin miehille.
Loy on keksinyt Toscan tarinaan joitakin jännittäviä lisävivahteita. Cavaradossilla on mykkä ja innokas oppipoika, joka seuraa mestariaan kuin hai laivaa. Palazzo Farnesen suuren vaaleanharmaan salin takaseinälle ilmaantuu oopperaesirippu, jonka edessä Tosca ja Scarpia näyttelevät viimeisen kohtauksen ikään kuin teatterin illuusiomaailman ulkopuolella. Scarpian määräämää Cavaradossin kidutusta johtava tuomari sattuu olemaan harmaapäinen rouva.
KOLMANNEN näytöksen vankityrmä on tehokas ratkaisu, samoin sinne tupsahtava näynomainen pikku-Tosca. Sitä seuraa upea teatteriefekti, kun esiripun takaa tulee näkyviin Sant’ Angelo -linnoituksen katto aavemaisen vaaleine teloitusryhmineen.
Heikki Aalto sakristaanina, Tapani Plathan Angelottina, Nicholas Söderlund Sciarronena, Henri Uusitalo vanginvartijana, Matias Haakana Spolettana ja Kris-Andrea Haav tyttönä takaavat osaltaan Toscan kansainvälisesti korkean musiikillisen ja näyttämöllisen tason. Joka karaktääri on tarkkaan harkittu, elävä fyysinen hahmo.
Fournillier nostaa orkesterista katkeransuloisia rakkauden sointivirtoja, jotka kovan todellisuuden aggressiiviset rytmit pyyhkivät äkkiä kuulumattomiin. Orkesterin väri- ja vivahdepaletti on suurenmoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti